Liittyen vielä edelliseen postaukseen ja erityisesti siihen miksi koen tärkeänä, että ”unet näyttävät sen mikä minua elämässä viiraa”, eli tuo esille ns. häiriötekijät, jotka estävät olemasta aidosti läsnä omassa elämässäni:
Omalla kohdallani kyse on nimenomaan siitä, että mistä saisin eväitä ja löytäisin voimavaroja ns. hyvän elämän elämiseen: hyvä elämä pitää minulle sisällään KAIKEN. Niin ”hyvät” kuin ”huonotkin” asiat. Minulle hyvä elämä on sitä, että se on totisesti elämän sillisalaatti, buffet-pöytä, jossa on kaikkea tarjolla. Minulle hyvä elämä ei ole sitä, että yritetään keinolla millä hyvänsä elää ”hyviä” asioita, ja vältellä ”pahoja” asioita. Luulin hyvin ison osan elämääni, että elän ”hyvää elämää”, kunnes aloin tajuta että jatkuvasti pakenen pahalta tuntuvia asioita/tilanteita/ihmisiä, ja että haluan olla vain tilanteissa/ihmisten kanssa joissa ”minusta tuntuu hyvältä”.
Toisin sanoen minussa ei ollut valmiuksia kestää vastoinkäymisiä ja kohdata ns. tunnetasolla hankalalta tuntuvia asioita. Suomeksi sanottuna iso osa persoonastani rakentui pienen lapsen kypsymättömille tuntemuksille, tuntemuksille joista suurin osa (sen perusteella mitä tähän mennessä olen kaivanut esille) ovat perustuneet mitä erilaisimmille pelkotiloille. Nuo pelkotilat ovat tavalla tai toisella muodostaneet ns. arjen persoonani ytimen, josta käsin olen kuvitellut eläväni aitoa elämää. Ja tuo persoona on luonnollisesti rakentunut sille palautteelle, jota olen kotoa saanut, palautteelle jonka taustalla on sukupolvien ketjun perintö. Tuon palautteen ytimessä on ns. suu-sanallinen palaute, eli puhuttu palaute = se mitä muut minusta sanovat, jonka olen ottanut hyvin kirjaimellisesti. Toisin sanoen olen muodostanut persoonani pitkälti sen palautteen perusteella mitä muut ovat minusta sanoneet, ja tämä on osaltaan tehnyt minusta erittäin herkkänahkaisen ja huonosti palautetta kestävän. Toisekseen, ja mikä tärkeintä, persoonani on rakentunut ”muiden katseen alla olemisen kautta/muiden katseen kohteena olemisen kautta”: tämä palaute laajempaa kuin suu-sanallinen palaute, tämä on ns. ruumiin kielen palautetta – sitä miten muut reagoivat minuun ja tekoihini/tapaani olla ja toimia omalla käytöksellään. Käsittääkseni ei tarvitse olla edes mitenkään erityisen herkkä aistiakseen muiden olotiloja heidän ruumiin kielensä kautta. Ja jos on herkkä, niitä aistii paljon helpommin. Ja minä olen herkkä.
Joten se mitä on päässyt tapahtumaan, on se että kaiken tämän perusteella minuun rakentui pelkoperustainen persoona, jolle elämä on ollut suuri kärsimysnäytelmä, jonka pääroolissa minä olen. Mm. tämän vuoksi otin edellisessä postauksessa esille arkkityypit sekä draaman (mm. haavakielen ja siihen takertumisen), koska omaan matkaani on kuulunut nimenomaan se, että oma persoonani on kokenut ”elämän olevan yhtä suurta hyökkäystä juuri minua vastaan”, ja on ollut äärimmäisen vapauttavaa alkaa vähitellen oivaltaa, että kyse ei olekaan ”minusta”, vaan siitä mihin olen kasvanut – että minussa onkin elänyt niin sanotusti ”joukko tarinoita”, jotka eivät ole ns. oikea minä. Ja mitä enemmän tätä kaikkea kaivelen esille, eli tuon tietoisuuteen katseltavaksi, hyväksyttäväksi ja hyvästeltäväksi (= irtipäästämisen perusainekset), sitä paremmin olen alkanut voida. Ja yhtäkkiä koitti myös se äärimmäisen kummalliselta tuntuva hetki, jolloin elämä TUNTUIKIN HYVÄLTÄ. Jonka juuret ovat siinä, että en jatkuvasti tuomitse itseäni. Että hyväksynkin itseni, sen tarinan jota elän, ja tarinat jotka ”minussa elävät minua”. Kun minusta tuntuu tältä, pystyn hyväksymään myös ns. ”vastoinkäymiset” paljon paremmin. Koska tiedän että niistä selvitään. Siinä missä ennen päälläni roikkui jatkuva ”maailmanlopun tuntu”, eli että maailmani romahtaa heti jos ja kun kohtaan vaikeuksia, on jostakin romahtaneiden raunioiden joukosta alkanut löytyä uutta kasvua, joka on mahdollistanut sen tunnepohjan rakentumisen, ja niiden tunnekokemusten syntymisen että ”kaikesta selvitään”. Jo tämä itsessään tuntuu valtavan upealta (jossakin vaiheessa jopa palkkiolta, mikä viittaa myös kaupankäynti-energiaan), kun on pitkään elänyt elämää, jota hallitsee ”kaikki on kamalaa, ja mistään ei selviä” -tyyppinen tunnemassa.
Unet kertovat kaikesta tästä. Ennen kaikkea siitä, mikä minussa estää minua elämästä ”hyvää elämää”, mitkä minussa ovat niitä haavoja, joihin edelleen takerrun? Haavoja joita luulen tarvitsevani, mutta joita en oikeasti tarvitsekaan?
Jää-unet ovat olleet yksi vahva viesti siitä ”mikä viiraa”. Kuten kerroin, jossakin vaiheessa näin paljon unia, joissa toistui ”jää-teema ja alkoholi-teema”: ”jäätyneet asiat” sekä alkoholi. Pitkän aikaa ihmettelin näiden teemojen yhteyttä omaan arjen elämääni. Tuntui että merkitysyhteyttä ei löydy, ja olin ymmälläni. Välillä jopa kiukkuinen.
Pikkuhiljaa merkitysyhteydet alkoivat avautua. Satu pullon hengestä oli eräs avain. Pullon hengestä kertovia satuja ja tarinoita lienee monia versioita. Olen siinä käsityksessä, että monille näille tarinoille on yhteistä se, että henki on syystä tai toisesta joutunut pulloon vangiksi. Ja vietettyään pullossa jopa vuosisatoja, hengestä on vähitellen tullut hyvin kiukkuinen. Henki hautoo kostoa pullossa, ja päättää että kostaa heti kun pääsee vapauteen. Jossakin tarinassa kalastaja löytää verkostaan pullon, ja avatessaan sen kohtaa kiukkuisen hengen. Henki uhkailee kalastajaa, joka onnistuu huijaamaan hengen takaisin pulloon hyvin yksinkertaisella juonella: kalastaja väittää, että eihän noin iso henki voi mitenkään mahtua pulloon. Kiukuspäissään henki päättää todistaa kalastajan väitteen vääräksi, ja ahtaa itsensä takaisin pulloon. Ja sen tehtyään tajuaa kalastajan huijauksen, kun kalastaja jo pistää pullon korkin takaisin kiinni. Henki ja kalastaja keskustelevat ja pääsevät sopimukseen: kalastaja saa hengen lupaamaan, että tämä pääsee pullosta takaisin ulos ja vapauteen, jos henki lupaa käyttäytyä kunnolla. Joissakin tarinoissa henki myös myöntää kalastajalle kolme toivomusta.
Pohdittuani satua ja sen yhteyttä jääkaappi uniini, aloin oivaltaa merkitysyhteyksiä. Etenkin sen jälkeen, kun keskustelin unistani erään ystäväni kanssa, joka painotti sanan ”spirit” yhteyttä alkoholiin. Oli kuin lamppu olisi syttynyt päässäni. Niinpä niin – kirkasta viinaahan kutsutaan myös nimellä spirit. Vaikka tiesin asian, minulta tämä meni ohi, koska unieni jääkaapeissa oli yleensä olutta tai siideri. Monissa ”jääkaappi-unissa” kiukkuni kohdistui siihen, että joku oli ”käynyt pullollani”. Unessa avasin jääkaapin oven, ja huomasin että joko oluitani/siidereitäni oli juotu, tai sitten ne olivat kokonaan kadonneet jääkaapista.
Tästä alkoi avautua merkitysyhteys siihen, kuinka omat tunteeni ja etenkin tunne-ilmaisuni on yhteydessä alkoholiin. Siihen, että jos juon alkoholia, tunteeni mömmöytyvät ja puuroutuvat, ja kiukkua nousee pinnalle. Alkoholin käytön myötä selkeys todellakin katoaa. Spirit oli avainsana, joka ikään kuin laukaisi unien merkitysyhteyden löytymisen, mahdollisti merkitysyhteyden löytymisen. Jääkaappi muodosti taustan, joka ilmentää ja kuvaa viileyttä, jossa pullon vankina olevaa ”spirittiä” säilytetään. Kun unessa etsin ”spirittiäni”, kiukustun kun se on joko hävinnyt, tai sitten joku on siitä juonut. Usein unessa myös tiesin, että joku mies oli ottanut minun juomani, ilman lupaa. Unet viittasivat selkeästi siihen, että minussa eli vahva yhteys maskuliinisen energian ja pullotettujen tunteiden välillä. Kun merkitysyhteys alkoi avautua ja syventyä, sylttytehtaalle johdattavat jäljet alkoivat paljastaa lapsuuden pullotettuja kiukun tunteita, jotka kohdistuivat nimenomaan siihen, miten väärinkohdelluksi koin lapsuudessani tulleeni nimenomaan ”maskuliinin” taholta, lapsuuden elämässäni merkittävässä roolissa olleiden miesten taholta.
Kuten aina, kirjoitan vain omista kokemuksistani ja näkemyksistäni. Jää- sekä pullo-aiheisiin, ja tietysti myös alkoholi-aiheisiin liittynee valtavasti merkityksiä itse kullakin. Jokaisen on itse pohdittava tahollaan, mitä nämä merkitysyhteydet voivat omaan elämään olla. Blogimerkintäni ovat lähinnä vain päänavauksia, oli postauksen aihe mikä tahansa.
Kiukun määrä, joka näiden unien myötä paljastui, oli valtava, ja totisesti yllätti. Lapsellista ja lapsenomaista kiukkua, joka kiteytyi paljon sen tunnekokemuksen ympärille että ”minulla ei ole mitään omaa”. Että jos minulla on jotakin omaa, joku miespuolinen tulee ja jollakin lailla rikkoo sen jonkin, jonka koen omakseni. Pintaan nousi esimerkiksi satunnaisia muistoja siitä, kuinka leikin hiekkalaatikolla, ja ”pojat tulivat kiusaamaan”. Joskus oma veljeni oli noiden poikien joukossa. Lapsuuden kokemus siitä, että en koskaan saa olla rauhassa ja keskittyä omiin juttuihini, on ollut hyvin vahva. Aikuisiällä tämä on ilmennyt mm. siten, että olen erakoitunut ja tietoisesti hakeutunut paikkoihin ja tilanteisiin joissa saan olla rauhassa. En ole lainkaan tiedostanut sitä, että minussa oleva ”kiukkuinen pienen tytön henki” on ohjannut elämääni näin, ja että esimerkiksi alkoholi on toiminut kiukun jäädyttäjänä. Ja välillä myös ikään kuin kiukun räjäyttäjänä – joskus oli niitäkin tilanteita, jolloin kiukku on humalatilan myötä noussut pintaan, ja on syntynyt kinaa. Jopa riitaa. Valtavirtamediathan kertovat tällaisista tapauksista lähes viikoittain. Omalta osaltani tuo elämä onneksi taaksejäänyttä – tuosta elämästä irti pääseminen oli aikanaan yksi suurimpia motivaatioitani opiskeluajan paikkakunnalta poismuuttoon ja ylipäänsä muutokseen jota elämääni kaipasin.