Tunnetilojen tunnistaminen ja kohtaaminen

Monissa postauksissa olen viitannut unien nostattamiin tunnetiloihin, vaikeiden tunteiden kohtaamiseen sekä tunnetilojen tunnistamiseen ja sitä kautta niiden ns. käsittelyyn.

Kun unten maailmaa tutkii ja siihen tutustuu syvemmin, törmää väistämättä koko elämän kirjoon. Varsinkin siihen, mistä omat ns. vaikeudet elämässä johtuvat ja juontuvat. Ihmisen kehityspsykologia ja sen tuntemus, varsinkin lapsen kehityksen eri vaiheiden tuntemus, on iso apu ja tukipylväs matkan varrella, sillä tutustumalla näihin eri kehitysvaiheisiin saa samalla käsitystä siitä, millaisista osa-alueista ihmisen tunne-elämä koostuu, ja mikä niin sanotusti on ”normaalia” ja mikä ei.

Nimenomaan unien herättämiä ja pinnalle nostattamia tunteita, tai mahdollisesti jopa tunnemassoja ja niiden läpielämistä sekä kokemista ajatellen koen olennaisena puhua asiasta täällä blogissa edes jossakin määrin.

On vaikea ”käsitellä” (käsittää = ymmärtää) jotakin, jos A) ei tunnista asiaa, esimerkiksi itsessa toimivaa ja työstyvää tunnetilaa B) ei pysty sitä kohtaamaan esimerkiksi siksi, että asia pelottaa (tunne ja sen kohtaaminen pelottaa) C) jos on pelko siitä ”miten ne muut (= vaikkapa lähimmäiset) asiaan suhtautuvat ja reagoivat”. Useimmat meistä kantavat vuoren kaltaisia kokemuskerrostumia liittyen siihen, kuinka tunteiden kokeminen ja varsinkin niiden ilmaiseminen omassa lapsuuden kodissa on ollut kiellettyä. Jos lapsi on esimerkiksi ilmaissut vihaa tai kiukkua, pahimmillaan vanhemman reaktio on ollut se, että lapsi on pieksetty. Muita hyvin tyypillisiä reaktioita ovat valitettavasti sellaiset, että huudetaan lapselle ”turpa kiinni” tai reagoidaan vihassa.

Toinen ääripää lienee mököttäminen, se että vanhempi ei puhu lapselle tai reagoi lapsen olemassaoloon esimerkiksi kuukausiin. Omassa suvussani tämä on ollut eräs käytösmalli suvun jo edesmenneiden sukupolvien naisilla: tiedän tapauksen, jossa lapsen äiti ei todellakaan puhunut lapselle kuukausiin, ja lapselle ei koskaan selvinnyt mistä äidin reaktio johtui. Tämähän on käytännössä toisen olemassaolon eli lapsen olemassaolon täydellistä kieltämistä, joka jättää lapsen identiteetin täysin tyhjän päälle.

Jos vanhempi ei ole omassa lapsuudessaan saanut kasvaa ns. turvallisessa ympäristössä, jossa olisi ollut tunne-elämältään tasapainoisia aikuisia läsnä, vanhempi itse oppii ne mallit joita hänen vanhempansa/holhoojansa/huoltajansa ovat eri tilanteissa hänen lapsuudessaan hänelle mallintaneet. Ja kun vanhempi sitten kasvaa aikuiseksi ja saa itse lapsia, oman lapsen tunnetilat herättävät vanhemman omat, mahdollisesti käsittelemättömät tunnetilat eloon, ja vanhempi reagoi usein hyvinkin tiedostamattaan noista tunnetiloista käsin. Varsinkin ns. vaikeissa tilanteissa joissa lapsi huutaa ja kirkuu itkupotkuraivariaan vanhempi helposti menettää malttinsa, tuntee avuttomuutta, jopa vihaa ja raivoa, jos on itse saanut samaa osakseen omassa lapsuudessaan.

Lääke joka auttaisi olisi kyky vain olla rauhallisesti lapsen kanssa ja kokea vaikea tunne läpi, antaen sen tulla ja mennä, ilman että takerrutaan ja jäädään riippumaan tunteeseen. Kuulostaa sinänsä helpolta, mutta kun tilanne ilmentää itsensä kirkuvan lapsen tai vaikkapa aikuisen muodossa, harva meistä pystyy olemaan rauhallisesti läsnä, ilman että itsessä herää valtava tunnemassa, tai vaikkapa halu paeta tilanteesta samantien. Tai pelko. Yleisemmällä tasolla todeten ”jokin tunnetila”, joka estää rauhallisen läsnäolon.

Mitä enemmän olen nimenomaan omien tunteisiini tutustumisen kautta tutustunut ihmisen kehityspsykologiaan, ja nimenomaan tunne-elämän kehitykseen ja kehityskaareen, sitä enemmän olen alkanut oivaltaa myös niin sanotuista persoonallisuushäiriöistä ja siitä, kuinka yleisiä ne ilmeisesti ovat yhteiskunnassamme. Ennen kaikkea olen alkanut ymmärtää niiden yhteyttä nimenomaan ihmisen sisäiseen elämään, varsinkin tunne-elämään, mikä voi olla vaikkapa lääketieteen tai terveydenhoitoalan tai psykiatrian alan ammattilaiselle sinänsä itsestään selvää. Mutta eipä välttämättä ole selvää ns. tavalliselle kadun tallaajalle. Olen myös alkanut ymmärtää, että ilmeisesti johtuen siitä, että ennen kuin persoonallisuushäiriöt ilmenevät itseään ns. äärimuodoissaan esim. hallitsemattomina väkivallan purkauksina, näitä persoonallisuushäiriöiden eri muotoja ei välttämättä tunnisteta. Ja että ilmeisesti ”meitä persoonallisuushäiriöisiä” vaeltaa tässä maassa melkoinen määrä, tosin kuitenkin sillä erolla, että persoonallisuuden häiriötila on ns. lievempi, josta varmaan vakavan masennuksen kaltainen olo lienee yksi yleisimmistä, jos ihan diagnoositasolle mennään.

Ohessa on linkki Järvenpään Diakonia-ammattikorkeakoulun opinnäytetyöhön/tutkielmaan, jossa hyvin selkeällä suomen kielellä (teksti ei juurikaan sisällä raskasta lääketieteellistä ammattisanastoa) lähestytään persoonallisuushäiriöisten hoitoa esimerkkicasena huumeongelma. Olen siinä käsityksessä, että vaikka esimerkkinä käytetään huumeongelmaa, kokonaistasolla kyse on riippuvuudesta, ja sitä kautta tekstin sisältö koskettaa monia meistä: epävakaan tunne-elämän taustalla on jokin tai jotkut häiriötilat, joiden juuret yleensä löytyvät jonkin asteisesta ”ilman jäämisen kokemuksesta”, mikä taas johtaa riippuvuuden syntyyn. Tutkielmassa käsitellään näitä asioita.

Linkkiä klikkaamalla aukeaa pdf-dokumentti, jonka voi myös halutessa ladata omalle koneelle, jos selaimelta lukeminen ei ole vaihtoehto. Tässä linkki Terapiatehtaan kombinaatiohoitoa koskevaan tutkielmaan.

Tutkielman lopusta löytyy myös hyviä lähdeviitteitä, mikäli lisätiedon hankkiminen kiinnostaa. Tutkielma ei kokonaisuudessaan ole kovin pitkä, vain noin 40 sivua, mutta asiaa on tiiviissä paketissa sitäkin enemmän. Omalla kohdallani koin, että alaluku 4.5 jossa puhutaan ”validoinnista” eli kokemuksen oikeaksi vahvistamisesta oli erittäin tarpeellinen lukukokemus, sillä se herätti suoranaisen tunteen siitä ”juuri tätä olisin lapsena (ja usein myös aikuisenakin) tarvinnut! Juuri tätä! Eli sitä, että toinen on kanssani rauhallisesti ja levollisesti läsnä, ja yhdessä ihmetellään että ”nyt tuntuu siltä, tältä tai tuolta”. Ilman arvottamista, tuomitsemista tai agressiivista alas painamista. Ihan vain hyväksyvää läsnäoloa.

Muutamia katkelmia tutkielmasta:

Kaikille persoonallisuushäiriöille yhteistä on persoonallisuuden ja käyttäytymisen häiriöt vähintään kahdella seuraavista elämänalueista: tiedollinen toiminta, tunne-elämä, impulssikontrolli ja ihmissuhteet. Tiedollisella tasolla tarkoitetaan sitä, kuinka ihminen havaitsee ja tulkitsee asioita, ihmisiä ja tapahtumia, miten hän asennoituu muihin ihmisiin ja miten hän muodostaa mielikuvia itsestä ja muista. Tunne-elämän vaikeudet näkyvät tunne-elämän kirjossa, voimakkuudessa ja asianmukaisuudessa tilanteeseen nähden. Impulssikontrollilla tarkoitetaan sitä, miten hyvin ihminen kykenee hallitsemaan erilaisia yllykkeitään ja käytöstään sekä sitä, miten hyvin hän kestää odottamista ja turhauttavia tilanteita.

Ihmissuhteiden luonteessa ja toimintatavassa muiden ihmisten kanssa voi ilmetä vaikeuksia toisten ihmisten kanssa toimeen tulemisessa sekä kestävien, vastavuoroisuuteen, terveeseen riippuvuuteen ja riittävään itsenäisyyteen perustuvien ihmissuhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä. Persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen käytös poikkeaa vallitsevan kulttuurin sisäisistä normeista. Se ilmenee pysyvänä käytösmallina, joka on joustamaton, sopeutumaton tai muutoin häiriytynyt. Käytöstä esiintyy laajalti eri tilanteissa ja se aiheuttaa henkilökohtaista kärsimystä tai ihmissuhdevaikeuksia. (Kåver & Nilsonne 2004)

Terveellä persoonallisuudella on adaptiivisia, suhteellisuudentajuisia perususkomuksia itsestään, muista ihmisistä sekä maailmasta. Ne ovat joustavia ja niitä leimaa sekä-että ajattelun piirteet: (”olen joissakin asioissa suhteellisen hyvä; maailma on suhteellisen turvallinen paikka; muut ihmiset saattavat kohdella minua hyvin, huonosti tai neutraalisti”).

Persoonallisuushäiriöissä perususkomukset taas ovat jäykkiä, äärimmäisiä, mustavalkoisia ja kielteisiä: (”olen riittämätön; maailmassani ei ole mitään mieltä; muihin ihmisiin ei voi luottaa”). Kun ne aktivoituvat, ne usein sovelletaan tilanteisiin, jotka eivät ansaitse niin jäykkää ja kielteistä näkemystä ja johtavat tilanteeseen huonosti sopivaan ajatteluun. Henkilö käyttäytyy ikään kuin hänen tulkintansa tilanteesta olisi oikea, myös silloin kun vastakkaista todistusaineistoa on saatavilla. Nämä ”vääristyneet silmälasit” saavat hyvin monen tilanteen näyttämään ongelmalliselta. (Holmberg, 2000)

Persoonallisuushäiriöisen asiakkaan piirteisiin kuuluu voimakas alttius ja äärimmäisyys tunteiden säätelyssä. Ongelmia esiintyy sekä positiivisissa että negatiivisissa
tuntemuksissa. Asiakkaalla on kokemusten mukaan usein krooninen depressio, jolloin kaikki informaatio värittyy tämän ikään kuin kaiken negatiiviseksi tekevän suodattimen kautta. Lisäksi (etenkin epävakaa) persoonallisuushäiriöinen kiintymyssuhteittensa kautta pelkää tulevansa hylätyksi. Tämä poikkeuksellinen riippuvuus toisista ihmisistä keinona saada apua tunteittensa säätelyyn on kokemusten mukaan yksi suurimmista kuormittajista hoitosuhteessa.

Epävakaa minäkuva sekä kokemus itsestä värittyvät alhaisella itseluottamuksella. Asiakkaalla on havaittu usein olevan negatiivinen perususkomus itsestään pahana ja
puutteellisena yksilönä. Perususkomusten jakaminen kahteen kategoriaan (J.S. Beck, 1995) osoittaa asiakkaan käsityksen itsestään seuraavasti: ne, jotka liittyvät kyvykkyyteen/pystyvyyteen (”olen voimaton”, ”olen riittämätön”, ”olen heikko”) ja niihin, jotka liittyvät rakastettavuuteen/hyväksyttävyyteen (”olen ei-toivottu”, ”olen
paha”, ”minusta ei kukaan voi pitää”).

Persoonallisuushäiriöinen kokee ja kuvaa itsensä usein ”tyhjäksi”. Impulsiivinen käyttäytyminen, monesti itselleen vahingollisella alueella, kumpuaa oman käyttäytymisen virhesäätelystä. Tällöin asiakas käyttäytyy äärimmäisellä tavalla, josta on kielteisiä seurauksia. Yksi tärkeimmistä tavoitteista persoonallisuushäiriöisen
asiakkaan kuntouttamisessa onkin käyttäytymisen muuttaminen!

***********

Mistä seuraus alikehittyneeseen tunteiden hallintaan ajatellaan olevan? Jos lapsi viettää lapsuutensa mitätöivässä ympäristössä, ei hän opi tunnistamaan ja nimeämään tunteitaan normatiivisella tavalla. Mitätöivässä ympäristössä lapsi ei ole oppinut luottamaan omiin tunteisiinsa ja tulkintoihinsa tapahtumista. Tästä seuraa, että lapsi menettää luottamuksen itseensä ja joutuu luottamaan toisten arvioihin, arvotuksiin ja kokemuksiin. Esimerkin avulla tilannetta voisi kuvata näin; lapsi itkee, aikuinen kehottaa lasta lopettamaan parkumisen. Sen sijaan aikuisen pitäisi todentaa lapsen tunne; sinä itket, oletko surullinen, onko sinulle tapahtunut jotain mikä saa sinut itkemään. Näin aikuinen antaisi itkulle merkityksen tai tunteelle nimen, mihin lapsi ei vielä itse kykene.

 

 

Kertausta 2

Edellisessä postauksessa tuli hieman kertausta unien ns. tulkintaan liittyen. Ilmaisu ”ns. tulkinta” sen vuoksi, koska kysehän on käytännössä unisymbolien, kuvien ja henkilöhahmojen herättämien merkitysyhteyksien hakemisesta: siitä, mitä nämä unessa olleet kuvat, henkilöhahmot ja tapahtumat minulle unennäkijänä merkitsevät? Tämän vuoksi on ehkä hieman kömpelöä puhua unien tulkinnasta.

Siinä missä viime postauksessa puhuin oman symbolisen kielen avautumisesta ja löytymisestä, nyt haluan muistuttaa ns. yleismaailmallisesta symboliikasta, josta on monta kertaa ollut puhetta. Eli siitä, että omaa symbolista kieltä rikastuttavat ja runsastuttavat ne symbolit, joille on annettu ns. yleismaailmallisia merkityksiä. Tarkoittaen sitä, että tällaisia symboleja tulkintaan samalla tavoin: jos joukko kristittyjä esimerkiksi katsovat ristiä, siihen liittyy valtavat määrät toisiinsa kerrostuvia symbolisia kuvia Kristuksesta ja ristiinnaulitsemisesta lähtien, ja todennäköistä on, että tuo kristittyjen joukko jakaa tämän yhteisen symbolisen kielen. Jos taas hindu tai muslimi katsoo ristiä, he tulkitsevat siihen liittyvää symboliikkaa omasta kulttuuritaustastaan käsin, joten selvää on, että ristiin liittyvät merkitykset joita he sille antavat, hyvin todennäköisesti eroaa kristittyjen merkitysyhteyksistä ehkä jopa merkittävällä tavalla.

Tätä kautta pääsemme käsiksi siihen, kuinka merkittävä vaikutus omalla kulttuuritaustallamme ja perinnöllämme on omaan symboliseen kieleemme liittyen, ja tätä kautta myös unien ns. tulkintaan liittyen. Oma kulttuuritaustamme ikään kuin ”värjää kaiken mitä katsomme ja koemme”, koska sitä kautta meihin on asentunut ns. kulttuurisia suodattimia, joiden kautta elämänkokemuksemme suodattuvat meille. Lisää tällaisia suodattimia astuu paikoilleen sen myötä, kun synnymme, asumme ja elämme jossakin tietyssä perheessä, josta aikuisuudessamme ponkaisemme maailmalle. Ellemme jää peräkamariin asustelemaan.

Joten oman henkilökohtaisen symbolisen kielen ja siihen tutustumisen lisäksi maailmassa on myös monia symbolisia kieliä, kulttuureista ja kulttuuritaustoista riippuen. Joiden lisäksi on ns. yleismaailmallisia symboleja, kuten risti, kirkko, äiti, jne. Liikennemerkkijärjestelmä, kuten liikennevalot, ovat yksi yleimaailmallinen symbolinen kieli. Samoin kansainvälisen merenkulkujärjestelmään liittyvä symboliikka. Samoin maalaustaiteessa, etenkin länsimaisessa kulttuurissa, on paljon ns. yleismaailmallista symboliikkaa.

Jotta näistä pääsisi perille, kannattaa näihin tutustua. En niinkään suosittele esim. unisymboleja selittäviä teoksia. Lähtökohtaisesti koen, että lähes kaikki unisymboliikkaa selittävät teokset voi samantien toimittaa kaatopaikalle. Mary Summer Rainin unisymboliikkateoksen olen kokenut luotettavana, mutta senkin suhteen muistaen että kyse on vain yhdestä näkökulmasta asiaan, MSR:n välittämästä näkökulmasta. Joten jos symboliikkaan haluaa tutustua, ennemminkin suosittelisin teoksia joissa esitellään maailman eri kulttuurien perintöä ja mahdollisesti myös symboliikkaa. Taidehistorian, ja ylipäänsä taiteen sekä historian puolelta luulisi tällaisia teoksia löytyvän. Englanniksi varmasti vaikka kuinka paljon, mutta eiköhän niitä ole suomennettukin. Luulisi löytyvän myös dokumenttielokuvia yms. joissa näitä asioita avataan, mikäli lukeminen ei maistu.

Tällä tavoin, asioihin pikkuhiljaa tutustumalla, alkaa niiden laajempi puoli avautua. Työtä se teettää, mutta kuten monessa muussakin asiassa, unien kanssa ei ole ns. ”oikopolkua onneen”: jos omat unet ja niiden merkitysyhteyksien avaaminen kiinnostaa, sen eteen on tehtävä töitä. Ja mikä olisikaan sen tärkeämpää? Omasta elämästä, ja nimenomaan elämänlaadustahan tässä puhutaan, siitä että omaan elämäänsä saisi tuotua lisää hyvinvointia unien viestejä kuuntelemalla.

Viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä nostan esille tunnepuolen: monilla unissa nousee esille melko voimakkaitakin tunnepuolen kokemuksia. Kuten intensiivistä pelkoa, joka voi näyttäytyä jopa kauhuna. Unissa esiin nouseva tunneskaala voi olla melkoinen. Tätä olen monessa eri postauksessa nostanut aika ajoin esille, eli sitä miten olennainen tunnepuolen esiin nousu on niin ns. unien tulkinnan kuin koko elämänkin kannalta: mitä enemmän unennäkijä uniaan työstää ja tunnetta alkaa nousta pintaan, sitä selkeämmin alamme oivaltaa kuinka paljon ”itseämme” olemme itseltämme piilottaneet, kätkeneet milloin minkäkinlaisen lokeron alla tai taakse piiloon. Todennäköisesti siksi, koska voimakkaiden tunne-elämysten kokeminen on ollut vaikeaa, ja koska suurin osa meistä ei juurikaan ole saanut mitään eväitä tunteiden kanssa olemiseen – siihen, että niitä tulee ja menee, ja että niissä ei niin sanotusti ole mitään pahaa, vaikka ne saattaisivat kamalia olotiloja nostattaakin pintaan. Olennaistahan on se, että jos vaikka herää voimakkaita vihan, kiukun tai ärtymyksen tunteita, tunnistaa että nyt tapahtuu näin. Ei niiden tarvitse antaa vaikuttaa omaan käytökseen, eli todellakaan ei tarvitse toimia näiden tunnetilojen ”ohjauksessa”.

Koen että moni syyllistää (ja tulevat ehkä syyllistetyiksi) itseään aivan turhaan siitä, että ns. ”pahoja ja negatiivisia tunteita itsessään kokee”. Eihän tunteissa itsessään ole mitään ”pahaa” saati ”negatiivista”. Ne ovat vain tunteita. Tämä voi tuntua sinänsä vähättelevältä kommentilta silloin, kun voimakas tunnekuohu on päällä, mutta voimakkainkaan tunnekuohu ei muuta sitä asiaa miksikään, että kyse on VAIN TUNTEESTA. Joka ei ole sama asia kuin se ”minä tai sinä”, joka tunnetta tuolla hetkellä kokee. Tunteisiin samaistuminen, se että niistä tulee osa identiteettiämme (= koska koen näin, eli koska minussa on tällainen tunne, niin sehän tarkoittaa sitä olen sama asia kuin tämä tunne) on ongelman ydin. Kukaan ei ole opettanut meille, että meissä toimivat tunnekerrokset eivät ole sama asia kuin ”se minä” joka koen olevani. Tunteet tulevat ja menevät. Niiden pitäisi saada ja voida tulla ja antaa mennä.

Mutta suurin osa meistä ei tätä tiedä, ja useimmiten jää tunteisiinsa kiinni, varsinkin niihin ns. negatiivisiin. Koska ei ole kokemusta siitä, että toisinkin voi olla. Ja niin se todella on, että toisinkin voi olla, mutta se jos mikä todella vaatii työtä. Se vaatii sitoutumista siihen, että on valmis katsomaan omia ”pimeitä kolojaan” ja kokemaan läpi kaiken maailman tunnemassaa, joka noista koloista nousee. Useimmiten tätä tehdään terapiassa, terapeutin ollessa se, joka selkeästi näkee missä kohtaa ”tunteen kokija” on menossa, auttaen ja kannustaen prosessissa. Sinänsä asia ei ole monimutkainen, mutta kun tunnetta alkaa nousta, purkuprosessi voi alkaa tuntua hyvinkin monimutkaiselta, koska samalla aletaan tunnistaa kaikkia niitä omia tunnetiloja, joita on vuosia kantanut mukanaan, ja joihin ei ole ollut tunneyhteyttä. Terapeutin, tai jonkun muun joka näkee selkeästi ja joka voi auttaa, arvokas rooli on nimenomaan siinä, että hän näkee selkeästi, ja voi antaa tukensa sille, joka prosessia läpi kulkee. Eli tällaisessa purkuprosessissa ei todellakaan ole kyse mistään syntisestä omissa narsistisissa tunnelammikoissa vellomisesta, vaan oman tunne-elämän perustan siivoamisesta ja rakentamisesta uudelleen siten, että pohja on ehyt, ja uusi kasvu voi kummuta terveeltä pohjalta. Minkä jälkeen tunne-elämänsä kanssa oppii elämään uudella terveemmällä tavalla, muistaen myös sen, että tunteitakin pitää siivota ja tuulettaa säännöllisesti! Omat uneni viestivät usein juuri tästä, eli siitä että taas löytyy jostakin jotakin ”siivottavaa” (on myös konkreettisia siivousunia), jonka tiedän olevan vinkki siitä, että nyt pitäisi päästellä tunnetta pihalle jollakin lailla. Vaikka juoksulenkin tai jonkun muun treenin muodossa.

Edellisessä postauksessa kommentoin myös että ”ei kaikkea tarvitse muille kertoa”, ja yhdistin kommentin mm. pitkään parisuhteeseen, juurikaan avaamatta kommentin taustoja. Yksi tausta kommentille löytyy esimerkiksi unikursseilta: monesti kursseilla on läsnä pitkässä parisuhteessa olleita/olevia henkilöitä, jotka saattavat vahvastikin kokea, että puoliso/kumppani ei hyväksy esimerkiksi sitä, että hänen kumppaninsa käy unikurssien kaltaisilla kursseilla, tai ylipäänsä on kiinnostunut tämän tyyppisistä asioista. Toisin sanoen kotona voi olla kovakin vastustus sitä kohtaan, että parisuhteen toinen osapuoli on kiinnostunut ottamaan selvää siitä, ”mitä itsessä tapahtuu”. Käsittääkseni tämä on valitettavan yleistä.

Kommentti liittyen siihen, että ”jokaisella on oikeus yksityiselämään” ja etenkin siihen, että voi seurata oman mielenkiintonsa kohteita, kumpusi tällaista taustaa vasten. Kuitenkin se, että saattaa kokea tulevansa tuomituksi kumppaninsa, perheensä tai jopa ”ystäviensä” (jos ystävät tuomitsevat, on syytä miettiä millainen ”ystävyys” on kyseessä!) taholta voi olla todella rajoittava tekijä ja vakava este oman elämänlaadun parantamisessa. Joillekin ihmisille ulkopuolisten mielipiteet/arviot/näkemykset menevät kaiken sen edelle miltä itsestä tuntuu, erityisesti jos ei ole edes oikein kunnollista käsitystä siitä, ”miltä minusta tuntuu”, jos ei ole kunnollista yhteyttä omiin tunnekerroksiin.

Itse olen puskenut monien tällaisten esteiden läpi, onneksi, mutta eihän se helppoa ole ollut. Kaikkea muuta. Koska hylätyksi tulemisen pelko on valtava. Voi vain kysyä, että mikä on tärkeämpää, oma elämä ja oma hyvinvointi, vai se, että antaa loputtomasti omastaan muille, ja pahimmassa tapauksessa käy niin että oma elämä jää elämättä ja unelmat kokematta. Ei siinä, että etsii parannusta oman elämänsä ongelmakohtiin, ja apua mitä erilaisimmin keinoin (eri terapiamuodoista, kursseilta jne.) ole mitään pahaa saati narsistista. Silloin jos tietentahtoen vahingoitetaan muita, tai pyritään setvimään oman elämän ongelmakohtia muita miellyttääkseen (näitäkin näkee, esim. että pariskunnan toinen osapuoli raahautuu terapiaan puolison mieliksi, vaikka asia ei voisi vähempää kiinnostaa.) on syytä kyseenalaistaa oman toiminnan motiivit.